Milja Viidan Ihmisiä sunnuntaina on elokuva, jolle kannattaa vain antautua, istua ja hengittää eikä liikaa analysoida. Perinteistä juonta ei ole. Elokuva rakentuu sarjasta pieniä, vanhalla käsin veivattavalla kameralla kuvattuja ja hieman huojuvia henkilökuvia. Ihminen katsoo kameraan ja meihin, kaikessa rauhassa, ei muuta. Olemme hetken hänen kanssaan samassa ajassa ja paikassa. Muotokuvien väliin Viita leikkaa luontokuvia. Henkilökuvat kestävät neljä minuuttia, yhden filmirullan verran. Luonnon aika on hidasta ja loputonta. Kamera on mykän filmin ajoilta ja me kuulemme vain Veli Granön käsityönä rakentaman äänimaiseman, luonnon ääniä ja musiikkia. Ei ainuttakaan sanaa. Kuva ja ääni limittyvät, ja lopputulos on lähes hypnoottinen, rauhoittava ja liikuttava. Viita on videotaiteilija, jonka raumalaiset muistavat hänen edellisestä työstään Skönärit. Lönnströmin taidemuseon tilaama teos oli koostettu vanhojen merimiesten kaitafilmeistä, ja se esitettiin vuosi sitten myös Bluukkareilla. Nimi Ihmisiä sunnuntaina viittaa klassikkoon, saksalaiseen dokumenttiin Menchen am Sonntag (1930). Siinä berliiniläiset viettävät kesäistä viikonloppua vuonna 1929, ja sitä on jälkeenpäin katsottu tallenteena viimeisistä viattomuuden hetkistä ennen natsien valtaannousua. Mitenkähän Viidan ihmisiä katsotaan muutaman vuosikymmenen päästä? Mitä kuvien luonnolle on tapahtunut? - Maija Teinilä