Esittelyä kirjoittaessa naisten jalkapallon EM-kisat ovat juuri alkaneet. Helmarit kaatoivat avausottelussaan ehkä hieman yllättäen Islannin. Olen tällainen ikuinen jalkapalloromantikko, joka ahmii futista etupäässä telkkarista. Otteluiden takia olen myös matkustellut pitkin Eurooppaa ja oleskellessani Latinalaisessa Amerikassa olen vähän päästä hankkiutunut futislehtereille. Suosikkijoukkueitteni Liverpoolin, Pallo-Iirojen ja Suomen lisäksi fanihuiveja on kertynyt melkoinen laatikollinen ”pölyjä keräämään”, kuten kumppanini joskus huomauttaa. Olen törmännyt tosi monenlaisiin faneihin, mutta aivan oma lukunsa kannattajien joukossa ovat ultrat. Ultria löytyy ympäri maailmaa. Ohjaaja Ragnhild Ekner hahmottaa ultrakannatuksen maailman suosituimmaksi alakulttuuriksi. Ultras on Eknerin yritys ymmärtää, mistä on kysymys. Hän ei ole niinkään kiinnostunut, keitä ultrat ovat. Siksi elokuvassa ultrat eivät esiinny omilla kasvoillaan. Ultran määritteleminenkin on hyvin hankalaa. Eri maissa ultran sisältö on hieman erilaista. Joissakin maissa ultrat ovat hyvinkin yhteiskuntatietoisia ja esimerkiksi Arabikeväänä tunnetuissa levottomuuksissa ultrat olivat ensimmäisten joukossa vaatimassa demokraattisempia oloja kansalaisille. Joissakin maissa ultrat taas herättävät enemmän ärtymystä tai jopa pelkoa aggressiivisella olemuksellaan. Itseäni kauhistuttaa joidenkin ultraryhmien lähes fasistinen luonne, joille terrori, oluen latkiminen, paikkojen tuhoamien, poliisien ja muiden ultraryhmien kanssa tappeleminen vaikuttaa olevan tärkeämpää kuin itse jalkapallo-ottelu. Olenko minä kannattajana jotenkin vähemmän fani kuin ultra? - Tarmo Hotanen